...and they lived happily ever after

Olen aiemminkin kertonut mikropossu Danielin ja minisika Vickyn yhteisen taipaleen kivisestä alusta. Danielhan hankittiin meille Vickyn lajitoveriksi, mutta Vicky ei vaikuttanut ollenkaan siltä, että se olisi halunnut lajitoverin seuraa. Olihan se ollut itsellinen minipossu jo monta vuotta. Alku oli rähinää, väistämistä ja välinpitämättömyyttä.

Noista ajoista on kuitenkin edetty jo monta askelta eteenpäin. Lisäksi jotain jännittävää tapahtui muutama päivä sitten.

Vicky ja Daniel asustavat naapureina karsinassa, joka on jaettu väliseinällä. Väliseinän alin lauta on irrotettu, jotta Daniel pääsee halutessaan Vickyn puolelle ja sitten omalle puolelleen rauhaan.

Vicky ja Daniel saivat tässä yhtenä päivänä iltaruokansa normaalisti omille puolilleen. Karsinan ovi oli auki ja Vicky lähti lenkille omat eväät syötyään. Kun Daniel sai syötyä, se siirtyi puhdistamaan perusteellisemmin Vickyn ruokakippoa. Samaan aikaan Vicky päätti palata lenkiltä takaisin karsinaansa. Katastrofin ainekset olivat kasassa.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Vicky asteli takaisin karsinaansa. Daniel jatkoi ateriointia. Vicky tuli lähemmäs ruokakippoaan ja silloin se tapahtui. Daniel hyökkäsi Vickyä kohti. (!) Kahdesti. (!!) Se oli melkoinen ele sialta, joka on tyttöystäväänsä monta kymmentä kertaa pienempi. Ihmeellisintä oli, että Vicky ei uhitellut takaisin.

Tänä iltana tapahtui jotain vielä jännittävämpää. Touhusimme vuohilan lamppujen kimpussa vielä pitkään sen jälkeen, kun eläimet oli hoidettu. Eläinten nukkumaan menoaika oli mennyt, eikä kukaan jaksanut välittää meidän tekemisistämme. Niinpä kanat torkkuivat orsillaan ja vuohet karsinoissaan. Silloin hiivin katsomaan possuparia ja näin sen, mitä olen toivonut ja odottanut.

Daniel ja Vicky nukkuivat kylki kyljessä. Vickyn kärsä oli pahnojen sisällä, kuten aina ja Danielin kärsä päin Vickyn takamusta. Se oli herkkä hetki. ;) Näkivät varmaan sikahempeitä unia.

Talkoohenkeä

Työteliäät ihmiset ovat sitten mukava juttu. Meillä on viime aikoina vieraillut enemmänkin väkeä, joka on ollut varsin kiinnostunut maatilan töistä. Eikä meillä toki vastaan laiteta, jos innokkaat kesäorjat haluavat tekemistä. ;)

Juhannuksena Rouva Niskanen vieraili Tuomirannan farmilla. Ahkera kesäorja touhusi kasvimaalla rikkaruohojen kimpussa. Sipulipenkki kiittää, kun tukahduttavat rikkakasvit on poistettu. Tuomirannassa voidaan nyt ihailla myös Rouvan taitavan sommittelusilmän tuloksia, sillä kesäkukat ovat päässeet multaan.

Muutama ahkera remonttireiska on ollut auttelemassa hiljattain aloitetun ulkovuoren uusimisen kanssa. Lisäksi eläinten hoidon lomittajiakin löytyy lähipiiristä useampia.

Tänään toinen kesäorja jatkoi kasvimaan perkausta. Tämä kesäorja arveli, että syksyn sadosta voi tulla runsas, sen verran hyvin hyötykasvit ovat lähteneet kasvamaan. Lisäksi sieltä täältä putkahtelee perunaakin pintaan, vaikka yhtään perunaa ei tänä vuonna olekaan maahan istutettu.

Yksi porukka on useampana vuonna käynyt meillä heinätöissä. Ovat oikein pyytäneet, että saisivat tulla laittamaan heinää seipäille. No mikäs siinä. Heinä oli sateisen eilisen jäljiltä märkää, mutta se ei tahtia haitannut. Haravat ja hangot heiluivat, kun ahkera talkooväki kävi töihin.

Työn touhussa

Nyt pellolla töröttää muutama rivi toinen toistaan komeampia heinäseipäitä. Lisäksi näitä kesäorjia varten oli kaadettu muutama puunkarahka lehtikerppujen tekoa varten. Kerputhan pitäisi oikeasti tehdä ennen juhannusta, tietää vanha kansa. Joka tapauksessa talkooväeltä loppui puhti ja aika, joten illan ratoksi isäntäväki itse askarteli tukun lehtikerppuja kuivumaan. Vuohet saavat herkutella niillä tulevan talven pimeinä iltoina.

Heinätöiden parissa touhunnut porukka varasi jo vuoron ensi kesänkin heinätöille.

Kesäorjat ovat jatkossakin tervetulleita Tuomirannan farmille. Eiköhän teille kaikille pikku puhteita ruokapalkalla löydy.

Tyylivaras

Minua on alkanut ärsyttää kun kissat käyvät hiekkalaatikolla ja pois tullessaan levittelevät hiekkaa ympäriinsä. Sitten hiekkaa on sukkien pohjissa ja ympäri huushollia.

Yksi kaveri kertoi minulle IKEA Hackers - verkkosivustosta. Hän kertoi, että sivuilla tuunataan erään huonekaluliikkeen huonekaluja uuteen uskoon siten, että ne saavat alkuperäisestä poikkeavan käyttötarkoituksen. Minulle kerrottiin myös, että sivuilla oli muokattu lipastoja uudenlaisiksi siten, että niistä tuli kissan hiekkalaatikoiden säilytyspaikkoja. Se kuulosti hyvältä. Päätin ruveta tyylivarkaaksi ihan vain kuulopuheiden voimalla, sillä en ollut vieraillut linkkaamillani verkkosivuilla.

Kävimme eilen paikallisella kirpputorilla, joka myy huonekaluja. Etsin sieltä käyttötarkoitukseen sopivaa lipastoa. Niitä oli useita ja hinta pyöri siinä kolmen-neljänkympin pinnassa. Sitten äkkäsin puisen puhelinpöydän, hinta 15 euroa. Se lähti mukaan.

Kotona puhelinpöydästä revittiin irti viininpunainen istuinpehmuste. Istuimen kannen sai nostettua auki, joten se sopi tarkoitukseen mainiosti. Avattavan kannen kautta nimittäin kissan hiekkalaatikon siivoaminen ja hiekkojen vaihtaminen onnistui helposti.

Tuohon samaiseen kanteen piirrettiin kissan naama. Se sahattiin kulkuaukoksi. Hiekkalaatikon kulkuaukon sijainti on sellainen, että se toivottavasti estää koirien vierailut. Meillä kun koirat kuvittelevat olevansa karkkikaupassa aina, kun pääsy kissan hiekkalaatikolle mahdollistuu. Koirien karkkikauppavierailut voivat tuottaa niille mahanpuruja ja sitä paitsi käydessään hiekkalaatikolla lounastamassa myös koirat levittelevät hiekkaa ympäriinsä. Nyt se toivottavasti loppuu.

Puhelinpöytä oli vuosien saatossa tummunut. Varaston perukoilta löytyi valkoinen saunavaha. Sitä levitettiin lipaston pintaan vaaleamman värin saavuttamiseksi. Uusi, vaaleampi look sopi puhelinpöydälle hyvin.

Kissat ottivat uuden hiekkalaatikon paikan vastaan ilman suuria tunnekuohuja. Kumpikin kävi tarkastamassa työn jäljen eikä reklamaatioita tullut. Tosin puhelinpöytä-wc:n toimivuus tulee testattua oikeasti vasta, kun näkee miten se toimii käytännössä. Mutta joka tapauksessa yhdistämällä vanha, kulunut ja tummunut puhelinpöytä ja muovinen, ruma kissanhiekkalaatiokko, lopputulos on varsin mukavan näköinen, eikös? :)




Sirius Musta tarkasti uuden hiekkalaatikon kelvollisuutta



Onneksi olkoon, Elvis!

Meidän welsh corgi pembroke - rotuinen koiramme Elvis täyttää tänään neljä vuotta. Se muutti meille elokuussa 2008 pikkuisena pentuna corgikasvattajan luota. Sen sukulaiset ovat menestyneet näyttelyissä mukavasti, yksi sisaruksista on FI MVA, eli Suomen muotovalio. Elviksenkin kanssa on käyty näyttelyissä muutamaan kertaa silloin, kun se oli vielä juniori. Se arvioitiin kahdesti erittäin hyväksi ja kerran erinomaiseksi hauveliksi. Mutta näyttelyissä käyminen ei tainnut oikein olla meidän heiniämme, ei sen enempää Elviksen kuin ihmistenkään juttu. Niinpä näyttelyissä käyminen on jäänyt..

Welsh corgihan on paimenkoira, johon myös Englannin kuningatar on mieltynyt. Corgi on matalajalkainen, mutta muuten iso koira, sanoi eläinlääkäri meille joskus. Corgi on vikkelä liikkeissään ja ehtii näykkästä lehmää akillesjänteestä ja häipyä paikalta ennen kuin lehmä huitaisee sarvillaan.

Meidän Elviksellä on siis rotunsa peruina paimennusvietti. Yhtenä kesänä meillä oli kesäankkoja, jotka karkailivat aitauksestaan ja tulivat uimaan pihalla olevaan suihkulähteeseen. Elvis paimensi niitä pitkin pihamaata vasemmalle, eteen, oikealle ja niin edelleen. Se oli veikeää katsottavaa.

Elvis on tosi kiltti koira. Koirakaveriinsa Jojoon verrattuna se haluaa paljon enemmän miellyttää ihmisiä. Se kerjää aina rapsutuksia ja huomiota. Elvis tykkää jahdata kissoja sisällä ja painia niiden kanssa. Myös kissat ovat välillä innoissaan leikkitappelusta. Elvis on myös taitava kuljettamaan erilaisia kippoja. Kun meillä tyhjenee jogurttipurkki tai vastaava, se saatetaan antaa koirille puhtaaksi nuoltavaksi. Salamannopeasti Elvis nappaa purkin suuhunsa Jojon nenän edestä ja kipittää pöydän alle herkuttelemaan saaliillaan.

Tänään meillä leivotaan kakkua. Se on valitettavasti kuitenkin suklaakakkua ja suklaahan on koirille myrkkyä. Niinpä Elvis itse saa kunnian vain katsoa kun muut popsivat kakkua. Se voi ehkä saada siannahkaluun lohdutukseksi.

Synttärisankari poseerasi hetki sitten kameralle.

Uuteen kotiin

Meidän vanha maatiaiskukkomme Vohveli on asuttanut viiden kanansa kanssa niin sanottua vuokrayksiötä. Yksiö on ollut "vuokralla" viime viikot, sillä kanat ja kukko ovat odottaneet muuttoa uuteen kotiin. Toisaalla taas on viime viikot rakennettu kiihkeästi kanalaa, jotta Vohveli rouvineen voi muuttaa.




Maatiaiskukko Vohveli


Vohveli-kukko on rodultaan suomalainen maatiaiskana, alhon kannan ja horniolaisen kannan risteytys. Se on asunut meillä aivan nuorukaisesta asti ja pitänyt kanoista oikein hyvää huolta. Vohveli täyttää tämän viikon lauantaina kuusi vuotta. Kutsua kekkereihin ei ole tullut, joten oletettavasti herra juhlii ihan perhepiirissä. ;)

Nyt kun Vohveli muutti uuteen kotiin, meillä ei enää kuulla kukon kieuntaa, ei ainakaan ihan vähään aikaan. Nimittäin plymouth rock - rotuinen kukkomme, eli Rokkikukko, ei ole vielä edes aloittanut kieunnan harjoittelemista. Ja harjoittelun aloittamisen jälkeenkin menee vielä pitkä tovi, ennen kuin kieunta todella kuulostaa kukolta. Toisaalta, meillä kesän aikana vierailevat kaupunkilaiset varmasti kiittävät. Joku kun on joskus valittanut, että kukko häiritsee yöunia. Se kun saattaa aloittaa aamun toivotukset jo aikaisin aamuyöllä.

Ennen kanojen muuttoa kaikki kanat ja kukot, niin vuokralaiset kuin omatkin, saivat vielä käsittelyn ivermektiinillä ja mäntysuopa-vesi-lääkeliuoksella, jotta mahdollinen kalkkijalka-punkki saisi lopullisesti lähtöpassit. Edellisen kerran ivermektiinikäsittely annettiin kanoille pari viikkoa sitten; pari tippaa jokaisen kanan ja kukon niskan iholle. Pikkuiset tiput, ne, joista kasvaa valtavia jättikochineja, eivät saaneet käsittelyä pienen kokonsa vuoksi. Mutta tänään myös niiden jalat dipattiin lääkeliuokseen.

Samalla tuli erittäin selväksi, että brahmakana Muffinssi on todellakin ottanut adoptiolapset omikseen. Nappasin Hertta-tipun käsittelyyn Muffinssin alta. Se meni hyvin. Bertta-tipu sen sijaan pyrki karkuun. Sain sen kuitenkin kiinni ja Bertta huusi hädissään. Siitä Muffinssi ei pitänyt. Se pörhisti kaikki höyhenensä ja hyökkäsi kimppuuni. Se nokkaisi kengän viereen jalkaani niin, että ihoon jäi punainen jälki, joka näkyy yhä. Huh. Muffinssi ei ole ikinä ennen hyökännyt ihmisen kimppuun, mutta niin kai se äitiys sitten vaan pehmentää pään, kun huoli lapsista on suuri. No, Muffinssi sai lapsensa ihan vahingoittumattomana takaisin kyllä. Sinne kolmikko jäi lattialle kököttämään; Muffinssi päälimmäisenä ja kaksi tenavaa siipien alta kurkkien.

Esittelyssä: Jojo

Jojo on tullut ensimmäisenä eläimenä tähän talouteen. Sillä on ikää 11 ja puoli vuotta. Se on sekarotuinen koiraneito, jonka äiti oli cockerspanieli ja isä sekarotuinen. Jojo muistuttaa olemukseltaan ja ilmeeltään paljolti cockeria, vaikka moni väittää muuta. Harjaantunut silmä löytää kuitenkin paljon yhtäläisyyksiä, paljon enemmän  kuin lapukan kanssa, vaikka monet epäilevätkin Jojolla olevan labradorinnoutajan verta. Itse en ole samaa mieltä.

Jojo tuli meille neljän kuukauden vanhana eläinsuojeluyhdistykseltä ja parempaa koiraa saa hakea. (Eikä löydä silti.) Jojo on kiltti, eikä se hauku juuri lainkaan. Sillä on kovasti omia projekteja pihamaalla ja erittäin valikoiva kuulo silloin, kun joku projekti on pahasti kesken. Oikeasti sen kuulossa ei ole mitään vikaa, vaikka ikää alkaakin jo olla.

Jojo on ollut koko ikänsä tosi terve koira. Nyt vanhemmiten sille on tullut krooninen bronkiitti, eli pitkittynyt keuhkoputkentulehdus. Se ilmenee Jojolla yskänä ja yskä pysyy kurissa 5mg - 10mg kortisonipillerin palasella päivässä. Lääkärikirja Duodecim kertoo kroonisen bronkiitin johtuvan yleensä tupakan poltosta. Tietääkseni siitä ei tässä tapauksessa kuitenkaan ole kyse, tai sitten Jojo on todella taitavasti salannut kessuttelunsa kaikki nämä vuodet.

Jojo viettää tällä hetkellä varsin onnellista ja täyttä koiran elämää. Se on harmaantunut ja rauhoittunut teinivuosista. Vanhuksena sitä ei kuitenkaan missään nimessä voi pitää, se on erittäin sporttinen tyttö ja esimerkiksi pesee mennen tullen metsälenkillä nelivuotiaan corgikaverinsa Elviksen. Elvis raahautuu omistajansa perässä metsässä, vaatii, että se nostetaan jokaisen ojan yli ja odottaa, että lenkki olisi jo pian ohi. Jojo sen sijaan juoksee haistelemassa peuran jälkiä, ajaa välillä pellon reunasta linnut lentoon, katoaa jäljettömiin kymmeneksi minuutiksi, tulee kutsuhuutojen jälkeen näyttäytymään ja syöksyy sen jälkeen tiheän ryteikön läpi jatkamaan omia polkujaan.

Tänään pihalla Jojo suostui (vastentahtoisesti) pysähtymään hetkeksi  ja poseeraamaan kameralle.

Naksahduksia

Olen havainnut, että kun kerron uusille tuttavuuksille eläinharrastuksestani, se herättää aina varauksetonta hämmästystä. Suinkaan aina tuo hämmästys ei ole positiivista. Silmien muljauttelu, järkyttyneet ilmeet ja asian järjellisyyttä väheksyvät kysymykset eivät jää huomaamatta, vaikka ihmiset pääsääntöisesti pyrkivätkin käyttäytymään korrektisti.

Niin sanotut normaalit ihmiset pitävät meitä eläimellisiä ihmisiä naksahtaneina. Eivätkä he ihan väärässä toki olekaan. Joskus eläinten hyvinvointi saa järjellä ajateltuna suunnattomat mittasuhteet. Olen valvonut useita öitä sairaan eläimen vuoksi, olen istunut tunteja sairaan sian karsinassa kakan ja pahnojen keskellä, olen soittanut myrkytystietokeskukseen kutun vuoksi, joka söi punakärpässienen lakin, olen soittanut töihin ja kertonut tulevani vasta muutaman tunnin päästä kun kuttu poikii, olen perunut viikonloppumenon kipeän possun vuoksi ja niin edelleen.

Viimeisen viikon olen ollut huolesta huonovointinen kesäpossu Herkkupepun vuoksi. Se kun loukkasi itsensä rokotustilanteessa. Se raapi ihonsa lautaseinään ja sen seurauksena alkoi liikkua huonosti, etupää notkahteli. Possua tarkkailtiin, se sai Asperiinia ja eläinlääkäri pyysi ilmoittelemaan possun voinnista ja soitteli itsekin. Eläinlääkäri hämmästeli oireita. Hän sanoi, että saattaa olla, että kyseessä on neurologinen juttu, jonka äkillinen stressi on laukaissut. Samanlaisia kauhukuvia olin itsekin viritellyt opiskeltuani possujen sairauksista englanninkielisiltä nettisivuilta. Lueskelin, että kroppaan päässyt pöpö voisi olla tämän aiheuttaja, stressi laukaisija, neurologiset ongelmat seurauksia ja tila pysyvä.

Herkkupepun saparohan on jossain kohtaa sikalassa asuessa ilmeisesti vaurioitunut, se kun ei mene kippuraan. Mietin, että ehkä paha pöpö on päässyt siitä elimistöön. Sitten kun me olemme possuraukkaa kiusanneet rokotuksella, se on kärsinyt äkillisestä stressistä ja neurologiset ongelmat ovat putkahtaneet esiin. Siinä kohtaa itseyytöksiltäkään ei vältytty. Olisi pitänyt pystyä hoitamaan homma pienemmällä stressillä jne. Nyt pitäisi totutella ajatukseen vammaisesta siasta, sillä eläinlääkärin mukaan niin kauan kun possu syö voidaan jatkaa elämää entiseen tapaan.

Tai sitten tilanne voi muuttua. Juuri kun omistaja on menettämässä oman mielenterveytensä, possu alkaakin voida paremmin. Parin päivän ajan Herkkupeppu on vaikuttanut normaalilta. Ihoraapaleet ovat pitkälti parantuneet, possu syö hyvin ja voi hyvin. Etupää ei notkahtele. Mitä ihmettä? Mihin katosivat neurologiset ongelmat? Olisko possu sitten kuitenkin vain reagoinut kipuun? Eläinlääkäri epäili, että ehkä kyseessä voisi olla revähdys, joka on nyttemmin parantunut.

Niin tai näin, nyt possun omistajan niskasta on pudonnut ainakin tuhannen kilon paino ja varovainen positiivisuus nostaa päätään. Ehkä possu parani kokonaan ja huoli oli turhaa? Aika näyttää.

Ja kanatkin ovat tuplanneet munantuotantonsa. Nyt tulee kaksi munaa päivässä. Lisäksi upeaa on se, että toinen tehotytöistä Hansu ja Pirre on oppinut lentämään yläorrelle (noin puolentoista metrin korkeuteen) ja istuu siellä tyytyväisenä. Se on melkoinen saavutus typykältä, joka on aiemmin viettänyt häkkikanalan elämää. (Tosin vuoden 2012 alusta virikehäkin häkkikanalaelämää, sillä aiemmat häkkikanalat kiellettiin.)

Eli naksahtelua kuuluu taas. Tällä kertaa farmarin korvien välissä naksahtelu kertoo siitä, että huoli on siirtynyt taka-alalle ja eläimille kuuluu hyvää.

Ja kyllä niiltä niin sanotuilta normaaleilta ihmisiltä saa välillä ihailuakin osakseen. Monet arvostavat sitä, että maito, munat ja possunliha tuotetaan omalla tilalla.

Niks, naks.

Esittelyssä: Vicky

Meidän ruotsalainen prinsessamme Wild Vicky on viisivuotias minisika emakko. Maahantoimme sen Ruotsista Suomeen vuonna 2007 pitkällisen paperisodan, monenlaisten toimenpiteiden ja melkoisen rahanmenon jälkeen.

Vicky on yhden ihmisen possu, minun possuni. Se suhtautuu vieraisiin epäilevästi, saattaa uhitellakin. Jos Vicky yrittää uhitella minulle, teen, kuten muidenkin eläinten kanssa; näytän, kuka on pomo. Ehkä osittain siitä syystä tulemme hyvin juttuun. :)

Vicky osaa pyynnöstä tehdä ympyrän ja soittaa vauvan lelulla. Palkinnoksi vaivannäöstään se saa rusinoita.

Vicky esiintyy myös Kummeli Alivuokralainen - elokuvassa. Se istuu Oiva Lohtanderin sylissä kahdessa elokuvan kohtauksessa.

Suuren elokuvauransa jälkeen Vicky esiintyi vielä Trendi - lehden joulunumerossa 2007. Se poseerasi reseptiosiossa, jossa esiteltiin vegaanien jouluruokia. Lehden kannessa juttu oli otsikoitu: "Vicky-possun vegaani joulu".

Julkkisuransa jälkeen Vicky on viettänyt rauhallista maalaiselämää. Se asuu omassa karsinassaan vuohilassa ja sillä on iso kesätarha, jossa sillä on oma kesämökki. Vicky juoksentelee myös vapaana pihamaalla ja poikkeaa välillä sisällä.

Koska sika on laumaeläin ja kaipaa lajitoverin seuraa, Vickylle hankittiin kaveriksi mikropossu Daniel. Vielä kaksikko ei ole muuttanut yhteen, sillä Vicky ei ole lainkaan samaa mieltä siitä, että sen elämänlaatu paranee lajitoverista. Myöskään tämän vuoden kesäpossut eivät Vickyä ole kiinnostaneet.

Vicky on varsin viehättävä neito ja jos joku on eri mieltä, on ehdottomasti väärässä.

Vicky ulkoilemassa eilen päivällä